VIHDOIN: SYNNYTYSKERTOMUS

VIHDOIN: SYNNYTYSKERTOMUS

• perjantai 15. joulukuuta 2017

(julkaistu 25.10.2017)

Imukuppiulosautto. Jo pelkästään tämän lukeminen näin 3 kuukautta synnytyksestä, saa mulle edelleen kyyneleet silmiin. Siksi tämän synnytyskertomuksen kirjoittaminen on kestänyt näin kauan. Mutta, tässä se nyt tulee. Kellonajat ovat suuntaa antavia, sillä en pysty mitenkään muistamaan niitä tarkalleen. 

Perjantaina 28.7.2017 klo. 11.30 mulle oli varattu aika yliaikaiskontrolliin, sillä raskaus oli mennyt jo kymmenen päivää yli lasketunajan. Oli melko varmaa, että tuolla käynnillä synnytys myös käynnistetään. Edellisenä iltana kirosin, että tähän tämä nyt sitten meni, sillä olin kovasti toivonut, että synnytys käynnistyisi itsekseen. Olin kuullut, että käynnistetty synnytys on usein kivuliaampi. Perjantaiaamuna heräsin jotenkin omituiseen oloon. Oli vessahätä, muttei sitten ollutkaan ja mahaakin vähän nipisteli. Kello oli noin kuusi kun päätin nousta ja mennä vessaan. Verta. Säikähdin sillä mulla ei kuitenkaan ollut vielä mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta enkä oikein tiennyt onko kirkas veri normaalia vai ei. Soitin synnärille ja sanoivat, että synnytys on varmaan pikkuhiljaa alkamassa ja veri on ihan normaalia. Totesin, ettei mulla kuitenkaan ole vielä kun pieniä nippailuja vatsalla, en todellakaan kokenut että mua olisi millään lailla supistellut. Mua neuvottiin odottamaan kontrolliaikaan, jos mitään muutoksia ei ennen sitä tapahdu. Hetken ajan mietin, että menen takaisin nukkumaan mutta sitten PAM, kaikki alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta: polttavat, lattian rajaan kyyryyn vetävät supistukset. Kello oli hieman yli puoli seitsemän kun herättelin Mikkoa ja sanoin, että synnytys taitaa nyt hiljalleen käynnistyä. Aloin kellottamaan supistuksia ja kaivoin samalla jumppapallon ja kauratyynyn esille. Supistukset kuitenkin muuttuivat nopeasti niin kipeiksi, etten voinut tehdä muuta kun roikkua kyykyssä pöydän reunasta, hiiteen kaikki jumppapallot ja ajatukset lämpimästä suihkusta! Mikko teki mulle aamupalaa, mutten oikein saanut sitä syötyä sillä supistukset tulivat jo kahden minuutin välein enkä kerennyt kuin huokaista ennen seuraavaa aaltoa. Soitin synnärille joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä ja mitään kysymättä totesin, että nyt me kyllä tullaan. Mua neuvottiin tulemaan suoraan synnytyssaliin ja oltiinkin sitten jo joskus yhdeksän ja kymmenen välillä sairaalassa. Automatka ja matka sairaalan ovilta kolmanteen kerrokseen olivat kamalia. Mikon viedessä autoa parkkihalliin mun kanssa samaan hissiin sattui äiti ja n. 4 -vuotias poika joka silmät suurina katsoi kun nojasin hissin kaiteeseen mahaani pidellen ja puuskuttaen. Olisin halunnut päästää muutaman kirosanan, mutta pidin suuni supussa jottei tämä pikkupoika traumatisoituisi sen enempää! :D

Heti synnytyssalien käytävälle päästyäni mua vastaan tullut kätilö totesi, että olen ilmeisesti tulossa synnyttämään. Voi kyllä, niin olen, antakaa jotain lääkettä! Hän vei mut vaihtamaan vaatteita ja sen jälkeen tutki tilanteen: jo 5cm auki. Mikkokin oli jo ennättänyt paikalle ja yhdessä iloittiin, että eteneepäs tämä synnytys vauhdilla näin ensikertalaiseksi ja sitä sanoi kätilökin. Sain epiduraalin (taivas!) ja mua alettiin tutkia enemmän. Pikkuhiljaa hyytyi hymy niin multa kuin kätilöltäkin: vauva ei ole laskeutunut odotetulla tavalla synnytyskanavaan. Mulle aletaan heti puhua mahdollisesta sektiosta, sillä ponnistaa en saisi, ellei vauva laskeudu enempää. Koska vauva voi kuitenkin hyvin ja sydänäänet pysyivät tasaisina, voitiin kuulemma odotella jos supistukset toisivat vauvaa alemmas. En kuitenkaan saanut syödä tai juoda mitään siltä varalta, että jouduttaisiin siirtymään leikkaussaliin. Olo alkoi kipujen keskellä olla aika heikko, sillä se aamupalakin oli jäänyt melko niukaksi...

Tästä alkoi pitkä odottelu. Epiduraali lievitti supistuskipuja mutta sitä jouduttiin lisäämään jo melko pian. Tuijotin kokoajan näyttöä, jossa näkyi muiden huoneiden synnyttäjien supistuskäyrät. Vitsailtiin Mikon kanssa, että me johdetaan kun supistuskäyrä näytti meille kovimpia supistuksia. Tässä vaiheessa vielä nauratti. Nauru alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua, kun yksi toisensa jälkeen käyrät hävisivät näytöltä ja vauvat syntyivät meidän junnatessa vaan paikoillaan, vaikka supistuksia tuli. Kätilö kävi tiheään tahtiin tarkistamassa vauvan tilannetta ja joka kerralla saatiin vaan kuulla, että laskeutumista ei ole tapahtunut riittävästi ja edelleen odotellaan. Aloin jo melkein toivoa sektiota, vaikka raskausaikana pahin pelkoni oli joutua yllättäen sektioon. Mitään päätöksiä ei kuitenkaan tehty vaan odoteltiin ja odoteltiin. Puoli yhden aikaan synnytystä ja laskeutumista yritettiin nopeuttaa kalvojen puhkaisulla. Lapsivesi oli vihreää, eli vauvalla oli jonkinlainen stressitila. Silti sydänäänet pysyivät hyvinä ja jatkettiin odottelua.

Kello oli jotain kolmen ja neljän väliltä kun mun todettiin olevan täydet 10cm auki. Mulle alkoi tosissaan tulla se kuuluisa ponnistamistarve! Kätilöt katsoivat tilannetta ja totesivat, ettei vauva ole lähellekkään niin alhaalla, että voisin ponnistaa. Mulle annettiin lisää epiduraalia ja hengitin ilokaasua, vaikkei siitä mitään apua juuri ollutkaan. Aloin pikkuhiljaa vaipua epätoivoon, sillä tuntui, ettei tämä lapsi laskeudu saatika synny koskaan. Turhautti todenteolla, että kohdunsuu oli täysin auki ja kaikki vauvan laskeutumista lukuun ottamatta valmista ponnistamiseen, mutta en saanut tehdä niin. Ponnistustarpeen lisäksi aloin tuntea myös supistuskipujen lisäksi ponnistustarpeesta johtuvaa kipua ja painetta - ja se sattui! Silti vauvan sydänäänten ollessa hyvät, me vaan odoteltiin. Sain epiduraalin lisäksi spinaalipuudutuksen enkä hetkeen tuntenut edes jalkojani. Sitä autuutta kesti noin tunnin, kunnes vaikutus loppuu ja kivut palasivat. Tilanne tarkistettiin eikä vauva ollut juurikaan tullut alaspäin. Lisää epiduraalia. Tästä eteenpäin vain odoteltiin ja lisättiin lääkitystä. Syödä tai juoda en edelleenkään saanut. Jossain vaiheessa kiertävä lääkäri tuli tarkistamaan tilannetta ja totesi, että kaiken lisäksi vauva on avosuutarjonnassa, eli syntymässä kasvot ylöspäin. "Se voi yleensä tehdä ponnistusvaiheesta hieman kivuliaampaa". Okei, kiitos infosta, sehän tästä vielä puuttuikin. 

Kello läheni puolta 11 kun jokin aika sitten yövuoroon saapunut kätilö päätti, että nyt yritetään ponnistaa ja toivotaan, että vauva ponnistamisen seurauksena alkaa nopeammin laskeutua. Edelleen puhuttiin, että täytyy varautua mahdolliseen sektioon. Kätilö lupasi, että jollain lailla lapsi tulee syntymään vielä tämän vuorokauden puolella. Noin tunnin ponnisteltuani lääkäri tuli paikalle ja kuulin mainittavan sanan imukuppi. EI. Se oli se toinen juttu mitä olin pelännyt! Mulle kerrottiin, että lapsi yritetään saada vielä syntymään alateitse imukupin avustamana. Lääkäri myös sanoi, että imukuppia voidaan kokeilla max. 20 minuuttia ja sen jälkeen siirrytään leikkaussaliin, sillä vauva ei varmasti jaksaisi sen pidempään. Kätilö totesi, että sektiosänky on odottamassa oven ulkopuolella. Yhtä äkkiä huoneeseen pamahti paikalla olleen kätilön ja lääkärin lisäksi lastenlääkäri kolme kätilöä lisää. Nyt oli ilmeisesti tosi kyseessä. Mielessäni päätin että tämä lapsi hitto soikoon tämän pitkän päivän päätteeksi syntyy alateitse ja sillä sipuli. Klo. 23:55 sain vihdoin ponnistettua tuon pienen sitkeän sissin tähän maailmaan. Hetken aikaa olin aivan jossain muussa maailmassa, väsytti niin paljon. Kuulin kätilöiden puhuvan veltosta lapsesta ja napanuorasta kaulan ympärillä. Aloin mennä paniikkiin ja kysellä miksei vauva itke, miksi en saa sitä syliini? Sitten mulle sanottiin, ettei vauva lähde oikein nyt hengittämään ja kätilöt lähtivät kohti ovea viemään vauvaa pois. Juuri kun he sulkivat ovea perässään, kuulin onneksi pienen rääkäisyn. Mikko lähti perään katsomaan, mitä tapahtuu. Mua alettiin parsia pikkuhiljaa kasaan. Olin revennyt todella pahasti ja menettänyt 1,4 litraa verta. Kätilö sai lääkärin ommellessa taputella mua koko ajan kasvoille, että pysyin hereillä. Ehkä n. puolen tunnin päästä mulle tultiin kertomaan, että isä pitää hyvin itse hengittävää lasta kädestä kiinni ja pian he pääsevät mun luokse. Siinä kohtaa vierähti kyllä iso kivi sydämeltä. Jonkin ajan kuluttua Mikko tuli Mea sylissään takaisin synnytyssaliin ja sain Mean vihdoin rinnalle. Kyllä siinä unohtui tuo kamala lähemmäs 18 tuntia kestänyt synnytyskokemus, kun oman lapsen sai ensi kertaa syliinsä. Siinä se pieni nyytti nyt tuhisi ja aukoi silmiään tutustuakseen mahan ulkopuolelta paljastuneeseen elämään. ❤  Uskomatonta, että niin pienessä hetkessä voi elämä muuttua niin paljon. Nyt hän oli siinä ja teki meistä äidin ja isän. 

Neljän aikaan aamuyöstä mut kärrättiin Mea kainalossa osastolle ja Mikko joutui tässä kohtaa lähtemään kotiin, sillä yhden hengen huoneita ei ollut vapaana. Osastolla oleminen oli mulle melko rankka kokemus, sillä olin kaksi päivää täysin vuoteen vanki. Mun hemoglobiini laski alle 70 verenmenetyksen takia enkä saanut nousta sängystä. Onneksi Mikko hoiti hienosti Meaa ja opetteli kaikki vaipanvaihdosta kylvettämiseen. Mulle jäi synnytyksestä jonkinlainen trauma jonka kävin myöhemmin läpi synnytystä hoitaneen lääkärin kanssa. Hän kertoi, ettei tuossa tilanteessa anneta normaalisti edes yrittää ponnistamista, vaan siirrytään suoraan sektioon, etenkin kun kyseessä oli ensisynnyttäjä. Toinen, millä mun oloa olisi voitu helpottaa, olisi ollut imukupin kokeilu jo aiemmin ja jos se ei olisi toiminut, olisi sektiopäätös voitu siinäkin tapauksessa tehdä aiemmin. Sitä, miksi mun "annettiin kärsiä" niin kauan ennen mitään päätöksiä, hän ei osannut tietenkään selittää, koska tuli itse vuoroon vasta myöhään illalla/yöllä. Kovin pahoillaan hän oli. Tuon kokemuksen jäjiltä olin jotenkin aika rikki ja suorastaan ketutti, etten voinut osastolla edes tehdä mitään itse kun hemoglobiini oli niin alhainen. Perhehuoneeseen ei päästy, sillä mun vointi ei ollut sinne riittävän hyvä. Henkilökunta kuitenkin huomasi, miten rikki ja mieli maassa olin aina Mikon kotiin lähtiessä, joten saatiin kahdeksi viimeiseksi yöksi tavallinen yhden hengen huone, jonne Mikolle tuotiin oma sänky. En tiedä, miten olisin henkisesti pärjännyt ilman Mikkoa, eli oon kyllä todella kiitollinen, että henkilökunta ehdotti tällaista kompromissia. 

Olin aina ajatellut ensimmäisen synnytykseni aivan erilaiseksi kokemukseksi. Nyt kaikki meni kuitenkin miten meni ja tiedänpähän, että turha on etukäteen mitään suunnitella. Olin esimerkiksi ajatellut, että pärjään yhdellä epiduraalilla, mutta papereissani lukee epiduraalipuudutus (x7), spinaalipuudutus, pudendaalipuudutus ja ilokaasu. Toki tuohon määrään vaikutti synnytyksen pitkä kesto ja ponnistuskielto.

Synnytys pähkinänkuoressa:

• Synnytin raskausviikolla 41+3 eli 10 päivää yli lasketunajan. 
• Synnytyksen kesto: 17h 45min (1 vaihe: 16h 5min, 2 vaihe: 1h 20min, 3 vaihe: 20min)
• Mea syntyi 28.7.2017 klo: 23:55 (kätilöhän lupasi, että lapsi syntyy keinolla millä hyvänsä vielä sen vuorokauden aikana!) mitoin 3870g ja 50cm. ❤

Mahdollisen seuraavan lapsen haluan syntyvän suoraan suunnitellulla sektiolla ja mulla on kuulemma tämän raskauden ja synnytyksen perusteella oikeus vaatia tarkkaa seurantaa raskauden ajalta, jotta seuraavassa synnytyksessä ei tule samanlaista "lapsi ei olekkaan laskeutunut" -ylläriä. Raskausaikana ja pitkään synnytyksen jälkeen olin aivain varma että ei enää koskaan, mutta ehkä kuitenkin vielä joskus...

Kuka jaksoi lukea tänne asti? ❤

Enni

Instagram & Snapchat: enniheidi
Facebook: KLIK!